Viime blogissa olin lähdössä melkein 3 viikon kisareissulle Eurooppaan. IBU-cupin kisa Ridnaun Val-Ridanna Italiassa oli ensimmäinen kisapaikka ja sen jälkeen reissun kulku riippui tuloksista mitä sain ladottua taululle. Lopussa oli valinnat Sotsin olympialaisiin.

Ridnaussa ensimmäinen kisa meni koneen käynnistämiseen korkealla. Jälkimmäinen kisa meni hyvin. Sai jo väännettyä konetta tiukemmalle. Tiesin, että olen hyvässä kunnossa. Matka jatkui maailman cupin kisaan Ruhpoldingiin Saksaan. Siellä pääsisin hiihtämään normaalimatkan. Ammunta hyvä minulle, mutta korkealta alastulo teki tepposet valmistavassa treenissä. Vedin liikaa vaikka tunne treenin jälkeen oli hyvä. Jalat oli tyhjät kisassa.

Onneksi sain kuitenkin toisen näyttömahdollisuuden ja reissun viimeinen viikko oltiin Italiassa Antholzissa. Jälleen korkealla. Elimistö ei vaan kerenny mukaan noihin korkeuden vaihteluihin ja pikakisa meni täydellisesti penkalle varsinkin ammun osalta. Kaikki paukut oli sitten ladattava viimeiseen kisaan, joka oli viesti. Kuin kohtalon ivaa viesti keskeytettiin toisen osuuden puolivälissä, kun ampumapaikalle nousi niin sankka sumu, ettei nähnyt ampua. Itse seurasin tilanne vaihtoalueelta. Olisin ollut kolmannella osuudella. Kun tilanteen tajusi, että tämä oli nyt tässä ilman, että pääsit edesä näyttämään omaa kapasiteettia niin hetken joutu keräilemään itseään. Hatutti ja aika rankasti! Itse et vaan voi mitään luonnonvoimille. Asia oli vaan hyväksyttävä. Suksissa oli kisavoitelu niin hiihdin sitten oman kisan sumun seassa. Sai testattua voitelun ja itsensä, että miten elimistö toimi korkealla. Toimi! Molemmat. Se oli itselle tärkeä viesti, että kroppa jaksoi hehkuttaa limiitillä 1600m korkeudessa.

Olympiavalinnoissa jäätiin kalkkiviivoille. Siinä maalilinja jäi ylittämättä. Näytöt ei riittänyt ja kisoja seurataan nyt sitten kotona. Pettymys oli suuri, koska olihan kisat olleet pitkän ajan iso tavoite. Kaikki tehtiin mitä näillä resursseilla oli tehtävissä. Sen suhteen ei jää harmittamaan, että en olisi yrittänyt. Kaikella on myös tarkoituksensa niin myös tällä. Sen ehkä tajuaa hieman myöhemmin. Nyt on ainakin saanut nauttia kotona olemisesta ja juniorin kanssa touhuamisesta. Työt on pitänyt kiinni arjessa ja saanut muuta ajateltavaa. Ja onhan kausi vielä todenteolla käynnissä vaikka kisalippua ei tullut. Katseet kohti seuraavia kisoja ja maaliskuun sotilaiden MM-kisat Sodankylässä. Se on seuraava iso tavoite.

Monta kertaa olen kuullut, että Italialaiset isoäidit laittavat hyvää ruokaa. Tähän täytyy tässä kohtaa yhtyä. Antholzissa meidän majoituksessa talon emäntä teki ruoat. Hän oli isoäiti. Poika oli töissä viiden tähden ravintolassa Saksassa ja jos on yhtään perinyt äitinsä kokkaustaitoja niin varmasti on maukasta ruokaa.

Kun pääset monta viikkoa valmiiseen pöytään niin alkaa kaipaamaan, että pääsisi myös itse keittiöön. Alla olevan ohjeen bongasin Etelä-Suomen Sanomista Etlarin eväistä. Ajattelin, että tätä pitää kokeilla. Alla muokattu versio, mitä löytyi omasta kaapista. Ja teen varmasti tätä toistekin :)

Uunilohi:
700g kirjolohifilettä
2 tl sitruunan kuorta raastettuna
mustapippuria
suolaa

Nosta kirjolohi paistopussiin nahkapuoli alaspäin. Mausta sitruunan kuorella, suolalla ja pippurilla. Paista 150 asteessa noin 30-40min. Tarjoile täysjyväriisin, peston ja salaatin kera.

Pestokastike:
1-2 ruukkua basilikaa
70g parmesaaniraastetta
50g saksanpähkinöitä
2 isoa valkosipulinkynttä
1 1/2 dl Virgino kylmäpuristettu luomu rypsiöljy
suolaa

Laita basilika, parmesaniraaste, saksanpähkinät, hienonnetut valkosipulinkynnet ja öljy blenderiin ja jauha hienoksi tahnaksi. Mausta suolalla. Pesto säilyy muutaman päivän jääkaapissa tiivissä lasipurkissa.